Kyyneleeni ovat omistettu sinulle. Ikävä raastaa rintaa, tekee kipeää. Valitsin itse kipeän ja vaikeamman tien. En luovuta vaikka tie olisikin kipeä ja kivinen, en luovuta rakkaudesta toista ihmistä kohtaan joka tekee minusta kokonaisen. En päästä irti, en unohda, en häpeä surua joka jyrsii sisälläin. Olemmeko oman elämämme seppiä? Jos olemme mistä osaan sanoa että tämä on oikea tie, oikea polku jolle astuin? Miksi se tekee kipeää. Ikävä niin suuri ettei sitä pysty enää piilottamaan. Elämä tekee kipeää, se on vain hyväksyttävaä jollei halua olla luovuttaja ja helpon tien kulkija. Kumpia me olemme sen päätämme itse.

Minun ja minun poikaystävän suhde on tavallaan vaikea, mutta mitä muuta sitä kaukorakkaudelta voi odottaa..

Tapasimme netin välityksellä, minulla oli silloin jo kiire oppitunnille joten jouduin antamaan hänelle vain puhelinnumeroni. Tylyä, mutta minkäs voit. Ei sen puoleen olimme kerenneet jutella jonkun aikaa tämän kyseisen henkilön kanssa. Hän otti minuun yhteyttä joulun alla, noin puolitoista vuotta sitten. Aika nopeasti meillä meni jutut vakavammiksi ja aloimme seurustella 25.2.2005 joten olemme olleet jo yli vuoden yhdessä.

Ensimmäiset treffit oli kyllä mieleen painuvat : )
olimme seurustellet jo noin viikon  kaks kun päätettiin tavata oulussa (heila asuu  taivalkoskella)  minä, kun välkky olin taas jälleen kerran, lähdin ilman lupaa tapamaan häntä (asun nimittäin kemissä). Minun vanhemmat soitti mulle kun olin tulossa takaisin kotiin, noh siitä seuras sen kolmen neljän viikon mykkäkoulu, ja melkeen kahen kk mökötys. Mutta sehän ei lannistanut minua eikä poikakaveria, tosin hän tunsi syyllisyyttä että mie jouduin "kärsimään".

Poikakaverini mielestä se oli rakkautta ensi silmäyksellä, en tiedä oliko saatto ollakki. Ensimmäinen poikakaveri ja tuntuu että hän on se oikea minulle.